Lihta vai loukku?

Pellavan muokkaus pellolta langaksi on monivaiheinen prosessi. Olen talven aikana opiskellut aihetta erinäisistä kirjoista, blogeista ja YouTube-videoista, mutta nyt vietin päivän pellava-aitassamme kokeillen pellavan muokkausta käytännössä, ensimmäisen oman pellavasadon korjuuta odotellessa.

Tässä blogikirjoituksessa ajattelin kertoa pellavan prosessoinnin eri vaiheista sekä työkaluista, joita kuidun irrottamiseen käytetään, ja jakaa omia ensi kokemuksiani.

Kuitu, jota tavoitellaan, on pellavan korren sisällä ja liimakerroksen ympäröimä. Pellavan eri muokkausvaiheet eli loukutus, lihtaus ja häkilöinti tarkoittavat käytännössä erilaisia mekaanisia käsittelyjä, joilla puumaiset osat eli päistäreet irrotetaan kuidusta ja erilaatuiset kuidut erotellaan toisistaan. Näitä ihan samoja vaiheita on tehty läpi aikojen, aikanaan käsityöllä ja nykyään erilaisilla tuotantolinjoilla. Kotitalouskeskuksen julkaisema opas  vuodelta 1942 (Sofia Reini: Pellava), jonka löysin kirjaston varastopalvelun kautta, tietää kertoa että

“käsiloukulla loukuttaminen on hidasta ja raskasta, joten ne jo nykyaikana joutavat museotavaroiden joukkoon, sillä koneloukut tulevat vuosi vuodelta yhä yleisimmiksi.” 

Viimeisin uutuus tuon kirjan mukaan olisi kuulemma samaan konevoimaan yhdistetty loukku ja lihta. No, näitä käsi-tai koneloukkuja tai sen puoleen mitään muitakaan pellavatyökaluja ei K-Raudan valikoimista nyt vuonna 2020 löydy, joten oli käännyttävä toisen luottotoimittajani eli Tori.fi:n puoleen.

Laitoin ilmoituksen alkuvuodesta Torille, jossa kyselin ostettavaksi pellavan käsittelyyn laitteita joita kenties on navetan ylisille jäänyt. Onnekseni minuun otti yhteyttä kaksikin ihmistä jolla oli paitsi työkaluja, myös omakohtaista kokemusta niiden käytöstä, eli sain kaupan päälle vinkkejä mukaani. Toiselta näistä käsityöläisiltä, joiden luona kävin kaupoilla, sain myös muutamassa eri prosessointivaiheessa olevia pellavia, joiden avulla harjoitteluun oli helppo lähteä. 

Alla kuvaan lyhyesti jokaista työvaihetta pellavan käsittelyssä, ja miksi se tehdään ja jaan joitain kuvia tältä heinäkuiselta aittapäivältäni!

1. Rohkiminen

Ensimmäinen vaihe pellavan käsittelyssä on rohkiminen, eli siemenkotien irrottaminen korsista. Näin saadaan pellavansiemenet talteen seuraavan vuoden kylvöä varten  Ylläolevassa kuvassa on edellisvuoden hyvin kuivunutta satoa, josta ovat hiiret tainneet jo päästä syömään ison osan siemeniä.

Tähän siemenkotien irrotukseen saimme rohdinpenkin. Penkin keskellä on rohkarauta, jonka läpi korsia vetämällä pellavan siemenkodat eli sylkyt (eikö olekin hellyyttävä nimi?) erotellaan korsista. Pitkän penkin molemmissa päissä voi istua rohkijat, jotka sitten vuorotellen vetelevät pellavanippuja rohkaraudasta läpi - kuulostaa mukavan sosiaaliselta puuhalta. Penkin alle kannattaa asetella lakana, jonka päälle sylkyt sitten putoilevat. Tämä vaihe on usein tehty jo heti pellolla, joko muutaman päivän kuivauksen jälkeen tai heti nyhtämisen jälkeen. 

Rohdinpenkki

Rohdinrauta

Tässä meidän rohdinpenkissämme on rauta vähän vinossa ja likaisessa kunnossa toistaiseksi, mutta siistitään se vielä ennen sadonkorjuuta.

2. Liotus

Ennen kuin päästään varsinaiseen muokkaustyöhön, täytyy pellava liottaa, jolloin korren sisällä oleva liima-aines hajoaa ja kuori sekä puinen sisäosa lähtevät hyvin irti kuidusta. Liotusta on perinteisesti tehty joko upottamalla pellava lampeen tai joen suvantoon, tai sitten levittämällä pellolle ns nurmiliotukseen. Näistä nurmiliotus on hitaampaa mutta ympäristöystävällisempää, ja vakiokäytäntö manner-Euroopan viljelyalueilla. 

Suomen ilmastossa nurmiliotus on riskialttimpaa syksyn arvaamattomien kelien vuoksi, ja täällä on tehty myös hankiliotusta eli jätetty pellava talveksi lumen alle. Liotusvaiheeseen ei tarvita sen kummempia välineitä kuin sormet joiden ympärille kortta kiertämällä pystyy testaamaan liotuksen valmiutta. 

Kun pääsemme omaa satoa liottamaan, aion kokeilla nurmiliotusta ja kirjoittaa silloin enemmän kokemuksistani tästä vaiheesta. Nyt oli käytössäni valmiiksi liotettua pellavaa säkillinen.  

3. Loukutus

Kun pellava on saatu liotettua ja kuivatettua, on aika lähteä rikkomaan kovia kuoria kuidun ympäriltä, jotta kuitu saadaan irrotettua. Tätä vaihetta kutsutaan loukutukseksi ja työväline on nimeltään loukku. Loukkuja sain aittaan hankittua muutamankin eri kappaleen: loukutuskone nimeltä Lotta, jossa kammella käsin pyöritetään lovettua puuvalssia, sekä muutaman käsiloukun. 

Lotan valssin läpi mennessään pellavankorsi saa kreppauskäsittelyn, eli puumainen kuori katkeaa parin sentin välein jolloin se irtoaa helpommin kuidusta seuraavissa vaiheissa. Tässä olisi hyvä olla työskentelemässä muutama ihminen kerralla, joista yksi lähettää, toinen kääntää kampea ja kolmas vastaanottaa nipun toiselta puolelta. 

Loukutuskone "Lotta"

Korret viedään valssin läpi

Vastaavan toimenpiteen voi tehdä tosiaan myös noilla 'museotavaraa' olevilla käsiloukuilla, joissa pellavanippu viedään loukun leukojen väliin ja leukoja lyödään kiinni rytmikkäin ottein.

Kuorenkappaleet eli päistäreet alkavat irrota varsista ja samalla nippu pehmenee jokaisella kierroksella. Itse pidin jopa enemmän tästä käsikäyttöisestä, siinä näki paremmin työn edistymisen ja pystyi säätämään lyöntejä sen mukaan. Mutta nopeampaahan tuo koneella tekeminen on.

Loukku leuat auki

Korsi alkaa pehmetä

Isompi ”miesten malli” löytyy myös mutta se vaatisi taas muutaman loukuttajan, ja leuat ovat niin leveät, että ehkä muutama nippukin voisi siinä mennä samalla kertaa. En vielä päässyt tätä kokeilemaan tällä kertaa yksin aitassa ollessani. Tämä on tosiaan n. kaksi metriä pitkä, mittakaava ei tässä kuvassa oikein tule esille. 

Vanha loukku

4. Lihtaus

Kun pellavaniput on loukutettu, on vuorossa lihtaus. Lihtauksessa irrotetaan kuoren kappaleita eli päistäreitä pellavakuidusta, kortta ikään kuin höylätään tylsää terää vasten, jolloin kuoret irtoavat kuitua vahingoittamatta, kunhan liotus on onnistunut. Reinin kirjan ohjeiden mukaan nippujen pitäisi levätä ja sitkistyä jonkin aikaa ennen kuin siirrytään tähän toiseen vaiheeseen, mutta vetelin nyt niitä samaan syssyyn harjoitusmielessä.

Lihdan sijaan olen videoissa nähnyt tähän käytettävän puisia veitsiä eli vitimiä, tai koneita joissa vastaava terä "kampaa" korsikimppua. Tällöin puhutaan vitomisesta. Lihtaaminen taitaa kuitenkin olla Suomessa ollut yleisempääm ja yleisin malli samanlainen kuin tämä meidän allaolevassa kuvassa näkyvä lihtamme. 

Lihta

Lihta avattuna

Lihdat muistuttavat loukkuja paljonkin, ja jos esim museoviraston Finna.fi -palvelusta etsii kuvia, saattaa sama esine olla nimetty sekä pellavaloukuksi että lihdaksi. Ehkä joku ”loukuistani” onkin siis oikeasti lihta? Ostin useampia laitteita samalta rouvalta Kirkkonummelta joka oli niitä keräillyt navetan ylisille, enkä rehellisesti sanoen 100% varmuudella muista mitä hän niistä kaikista sanoi - olin vähän pöllämystynyt nimittäin siitä määrästä tavaraa joka siellä oli odottamassa. Onneksi olin liikkeellä pakettiautolla!

Lihta joka tapauksessa on loukkua kevytrakenteisempi, ja siinä on terävämmät leuat ja tyypillisesti myös rautaiset terät. Näiden terien välistä pellavanippuja vedellään, jolloin päistäreet irtoavat tehokkaasti. Tämä on pölyistä puuhaa, ja lattialle päätyy paljon päistärettä. Myös lyhyempiä kuituja alkaa irtoilla. Päistäreet eivät ole roskaa, vaan niitä on perinteisesti käytetty esim hirsitalojen eristeinä.

Sofia Reini opastaa kirjassaan, että lihtoja tulisi olla kaksin kappalein; ”harvempi jolla sormaus päällystellään ja tiheämpi, jolla se viimeistellään”. Tässä vaiheessa opiskelua en ihan vielä ymmärrä mitä tuo päällystely tarkoittaa, mutta olen silti tyytyväinen lihtauksen tulokseen näin ensi kokeilun perusteella!

5. Häkilöinti

Kun helpoiten irtoavat päistäreet on saatu lihtaamalla eroteltua, kuiduissa on edelleen jonkun verran roskaa. Aikanaan lihtauksen jälkeen, jos se on tehty huolella, pellavakuidut on voitu lähettää jo tehtaaseen jatkojalostukseen, mutta kotona kehräämistä varten on puhdistusta hyvä jatkaa häkilöinnillä. Samalla erotellaan lyhyet kuidut eli rohdinpellava pitkistä kuiduista eli aivinoista.

Häkilät ovat rautaisia 'piikkimattoja', joista läpi vetämällä päistäreet ja lyhyet kuidut erottuvat vähitellen. 

Piikit on usein kiinnitetty lautaan jonka voi tämän toimenpiteen ajaksi sitoa pöytään. Häkilöitä on harvempia ja tihempiä, ja aloittamalla harvemmasta ja jatkamalla tiheämpään, sormaus koko ajan pehmenee ja silkkinen aivina ilmestyy esiin – on muuten aika mahtava tunne! 

Itse otin isomman, kahden raudan häkilälaudan polvelle ja vetelin siinä sormauksia läpi, mutta työskentelyasento ei kyllä ollut mitä parhain. Kuvan pienemmän ja tiheimmän sidoin tuoliin. 

Häkilään jää lyhyet kuidut, ja pitkäkuituinen aivina jää sormaukseen

Jos oikein pehmeää pellavaa haluaisi, voisi häkilöinnin jälkeen saadun kuidun vielä harjata. (Pellavaharjoja kuulemma saisi ostaa harjaliikkeistä; nyt pitäisi siis vain löytää harjaliike jostakin...)


Tähän asti on pellavan käsittely ollut helpompaa kuin kuvittelin. Heti ensi yrittämällä sain aikaiseksi muutaman silkkisen sormauksen, joita oli ilo hypistellä. Vihertävä sävy viittaa siihen että tämä pellava on korjattu suhteellisen aikaisin. 

Näiden vaiheiden jälkeen pellava on valmis kehrättäväksi, jotta saadaan lankaa eri käyttöihin. Tämä aitassa oleva rukki on soma, mutta ilmeisesti rikkinäinen - katsotaan saadaanko korjattua tai ehjempi yksilö käyttöön. Kehruusta kuitenkin oma kirjoituksensa, nyt on aika laittaa aitan ovi tältä erää säppiin. 

Onko sinulla kokemuksia pellavan viljelystä tai käsittelystä? Otan mielellään vastaan kommentteja, tai vastaan kysymyksiin parhaani mukaan!

Pitkiä pellavia!

“Pitkiä pellavia!”

Lack of natural slow in Southern Finland this winter
did not stop the traditional sliding festivities 

Näin on perinteisesti huudettu mäkeä laskiessa laskiaiskarkeloissa. Mitä pidempi liuku, sen pidempiä tulisi pellavista seuraavalla satokaudella. Vaikka laskiaissunnuntain mäenlaskun kuuluu edelleen monen perheen perinteisiin, tämä huuto on unohtunut kuten on pellavan viljelykin pitkälti.

Pellava oli joskus tärkeä kuitukasvi, josta tehtiin vaatteita sekä arvokkaita kodintekstiilejä jokaisen itseään kunnioittavan emännän liinavaatekaappiin. Pellavakuidun prosessointi langaksi ja edelleen kankaiksi oli varsinkin naisten työtä talvisin, ja laskiaisena perinteisesti kehrääminen langaksi oli saatu valmiiksi ja kankaiden kutominen alkoi.

Mutta kuten monessa muussakin maassa, pellavan kasvatus ja kankaan valmistus lopahti kun edullista puuvillaa alettiin tuota maahan. Vaikka sen viljelyä on muutamaan kertaan koitettu käynnistellä uudestaan, viimeinenkin pellavakehräämö Suomesta lopetti toimintansa vuonna 2008

Minulla on unelma alkaa tuottaa pellavaa uudestaan Suomessa.

Saatat ihmetellä miksi, ja hyvästä syystä - taloudellisia edellytyksiä suomalaisen pellavan menestykseen maailmanmarkkinoilla ei ole. Mutta unelma syntyykin enemmän tunteiden kuin järjen perusteella: pellava on kaunis ja ekologinen materiaali, ja ajatus siitä että maa ympärillämme voisi tuottaa paitsi ruokaa myös vaatteita päällemme on minusta ihastuttava. Myös ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen saa miettimään elämän perusarvoja ja paluuta "juurille" ja kunniottamaan aikaisempien sukupolvien taitoja elää maasta.

Tässä blogissa tarkoituksenani on pohtia tämä unelmaa eri näkökulmista. Aion kirjoittaa pellavan historiasta, kestävästä muodista ja muotibisneksen globaaleista arvoketjuista, mutta myös regeneratiivista maataloudesta ja hiiliviljelystä. Ensi kesänä pääsen toivottavasti raportoimaan lajikekokeiluista ja ensimmäisestä sadonkorjuusta.

Kirjoitan blogia sekä suomeksi että englanniksi (linenrevival.blogspot.com), sisältö tulee olemaan pitkälti sama. Englannin kielellä voit seurata minua myös Twitterissä ( @linen_stories ) jossa seuraan myös mitä tällä rintamalla tapahtuu Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Tervetuloa kommentoimaan ja kertomaan omia ajatuksiasi pellavasta!